Terveisiä Turkista! Jatkuuko siellä arabikevät vai onko tulossa arabitalvi?

Sinnittelin  vaimoni siivellä elokuun puolivälissä viikon matkalla Akateemisten Naisten Kansainvälisen Liiton Maailmankongressissa Istanbulissa, Euroopan ja Aasian solmukohdassa. Meren lahtia pilkotti kaikkialta, kukkaloisto mykisti. Istanbul levittäytyy kahden maaosan alueelle 13-20 miljoonine asukkaineen. Osallistumiseni oli hetkittäistä, päivän lämpö +31 oli niin lamauttava: osan luennoista kyllä kuuntelin, kokouksen juhla-aterioihin myös osallistuin ja kahteen ikimuistettavaan merimatkaan väriään vaihtavien siltojen alla. Tärkeimpiin nähtävyyksiin kuuluu jo keisari Justinianuksen ajalta 5oo-luvulta valtava temppeli Hagia Sofia, nykyään islamilainen museo, jonka sisääntuloihin myös kristillisen ajan freskot luovat värikylläistä hämyään.

Turkin lähes 80-miljoonainen yhteiskunta koki ensimmäisen presidenttinsä Atatürkin aikana reformin toisensa jälkeen. Maasta tuli periaatteessa uskonnoton demokratia. Maan itäosissa   asuu huomattava kurdivähemmistö – usein konfliktien siemen. Turkissa vallitsee teoriassa miesten ja naisten kesken tasa-arvo, mutta perinteen painosta  naisten odotetaan täyttävän ennen muuta vaimon ja äidin tehtävät. Nykyisen pääministerin Erdoganin politiikka vahvistaa yhteiskunnan konservatiivista roolia. Tämä onkin kantona kaskessa, kun erityisesti koulutettu väestön osa haluaisi Turkin lopulta liittyvän EU:hun. Turkin Akateemiset Naiset vaativat naisille asemaa yhteiskunnassa ja vastustavat nykyistä hallintoa.

Kokouksen avajaisissa nuori parlamentaarikko  kertoi presidentin viimeisimmistä tempauksista, joihin kuului kieltää raskaana olevia naisia näyttäytymästä kadulla ja kehotus hankkia ainakin kolme lasta! Turkin akat. naiset eivät halua ”täydentävää” osaa miesten rinnalla vaan modernin Turkin perustajan jalanjäljissä täyttä tasa-arvoista panosta. Mutta peräti 17 % yli 15-vuotiaista naisista on lukutaidottomia ja varsinkin maaseudulla syrjäytyviä. Naisjärjestöt kamppailevat lapsiavioliittoja vastaan: nämä naiset  jäävät  toisten komennettaviksi, toisen asteen kansalaisiksi. Jääkö siis kahden vuoden takainen vapautumisen ”kevät” sittenkin vain haaveeksi Turkissa? Tohditaanko hyödyntää naisten ja varsinkin nuorten voimavaroja?